Sri Lankan Hambantotassa kohtasin ryhmän naisia lapioimassa punaista maata muotteihin. He olivat tehneet kotipihallaan tiiliä kymmenen vuoden ajan. Nämä perheenäidit rahoittivat materiaalit pienluotoilla, maksoivat velat pois ja loivat itselleen kestävän elinkeinon. Alueella jossa Tsunami repi kymmeniä tuhansia koteja, tiilet ovat tarpeen.

Koillis-Thaimaassa hämmästelin kylää joka oli vuosia edellä naapuriyhteisöistään. Taloissa oli muuratut lattiat ja monsuuninkestävät rakenteet. Kylässä toimi klinikka ja koulu. Syylliset hyvinvointiin löysin pihakatoksesta jossa naisryhmä kasvatti silkkitoukkia ja tuotti luomukangasta. Yhteisön ehdoton ylpeydenaihe oli suuri liitutaulu johon kirjattiin perheiden pienluotot käyttökohteineen ja takaisinmaksuerineen.

Boliviassa Altiplanon ylängöllä sain seurata kuinka intiaaninaiset maksoivat ylpeinä takasin luottojensa kuukausieriä. Rouvat kertoivat takaavansa toistensa lainat koska kyse on koko kylän hyvinvoinnista. Köyhät naiset maksavat velkansa takaisin. Tämän tietävät muutkin kuin pienluottojen isähahmo Mohammad Yunus tai Grameen-pankki. Minua koskettaa silti eniten tuo muutosvoima jota meidän hyväosaisten on mahdotonta sisäistää: kun ihminen saa mahdollisuuden keskelle toivottomuutta muuttuu jotain ratkaisevaa koko ihmisyydessä. Voimavarat eivät enää kulu ainoastaan hengissä selviämiseen reaaliajassa , sen sijaan kuvaan astuvat valinnat, lasten koulutus, terveydenhuolto ja yhteisön tulevaisuus.

Omaan elämääni lottovoitto toisi kuluttamista ja luultavasti yhä yksilökeskeisempää turhaumaa; ihmisoikeuksiani tai kokemustani elämän mielekkyydestä raha tuskin vavisuttaisi.

Verokalenterien potretit pohatoista vakuuttivat entisestään – että osasikin olla murheellisen näköistä ryhmää. Annuiteettiasuntolainani kalpenevat sen muutoksen seuraavaan perheeseen. Ja jälleen kirjanpito on juhlapöydässä kunniapaikalla: jokainen ayshire nimeltä mainiten.

Luennoidessani suomalaisessa yritysmaailmassa huomaan, että pinnan alla kuohuu yllättävän paljon tahtoa konkreettiseen ja pitkäjänteiseen vastuuseen kehitysmaiden tulevaisuudesta. Tarttumapinta ei löydy uutisvirrasta jossa kehitysyhteistyön mahdollisuudet nollataan yhä uudelleen ”huono uutinen on hyvä juttu”- periaatteella. Kansa on turrutettu kasvottomilla tilastoilla jotka rohkaisevat enää asettumaan sikiöasentoon suihkun lattialle. Peli on pelattu – pelastautukoon ken voi….

Sama kansa turhautuu vuosikertomuksiensa arvomaailmalistoihin. Ranskalaiset viivat jäävät pakkopullaksi vaikka arvot käytiin oikein Haikossa tekemässä. Jossain solumuistissamme saatamme vielä aavistaa, että tarvitsemme missioita ja yhteistä vastuuta muussakin kuin kullan vuolemisessa. Yksilökeskeisyys on pettävä sairaus, ja henkinen hyvinvointi neljän seinän turvaverkossa absurdi ajatus.

Pienluottojen tarinat ja naisten rooli kestävän kehityksen avaintoimijoina, nousevat ymmärrettäväksi puheeksi muutosvoimasta jossa mukana oleminen on paitsi innostavaa myös palkitsevaa. Lupaan, että voit paremmin tehdessäsi hyvää.

Takuulla.

Tai rahat takaisin…