Meitä on lopulta vain yhdenlaisia. Rikkirevittyinä tai onnea säteillen, arkea paeten tai sitä janoten, köyhyyden ahavoittamina tai yltäkylläisyyden turruttamina. Meitä on lopulta vain yhdenlaisia – mielekkyyden ja rauhan etsijöitä.
Kuten niin monet meistä, olen uupunut tyhjiin sanoihin. Tahdon uskoa enemmän täyteen hiljaisuuteen. Sellaiseen jossa pysähdymme olennaisen äärelle vaiti -ilman oikeassa olemisen väkivaltaa.

Viimeisen viidentoista vuoden aikana maailmani kuva on koostunut pirstaleista Afrikkaa, Aasiaa, latinalaista Amerikkaa ja pohjoisen paratiiseja. Ei tarvitse matkustaa oppiakseen, että teemme toisillemme julman vääryyden. Maailman kolmen rikkaimman ihmisen yhteenlaskettu

omaisuus on enemmän kuin 600:n miljoonan köyhimmän yhteinen bruttokansantuote. Jopa jokaista eurooppalaista lehmää tuetaan päivittäin kahdella eurolla kun samaan aikaan yli miljardi ihmistä joutuu tulemaan toimeen alle eurolla päivässä – heistä suurin osa on naisia. Samoja naisia joiden tiedämme olevan myös kestävän kehityksen avainasemassa jos heille annetaan mahdollisuus valintoihin.
Meille neuvoloiden ja sosiaaliturvan luvatussa maassa on vaikeaa ymmärtää, että nainen minuutissa menehtyy raskauden komplikaatiohin – kolme lentokoneellista äitejä tänään. Afrikkalaisessa kylässä ei ole harvinaista, että äiti hyvästelee perheensä lähtiessään synnyttämään.Samaan aikaan neljätoista ihmistä minuutissa saa hiv-tartunnan. Maailman 43 miljoonasta hiv-positiivisesta 30 miljoonaa asuu Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa. Olosuhteissa joissa laajennettu perhe ja yhteisö muodostavat usein ainoan turvaverkon.

Tämä yhteisvastuun perimä on ratkaisevan tärkeä, mutta toimeentulon äärirajoilla rakenteet ovat lujilla miljoonien aids-orpojen elättämisessä työkykyisten kaatuessa.

Tapasin taannoin Malawissa herra Chirwan; hän on väkevä vanhus joka nauttii kylänsä kunnioitusta jo pelkästään yli 80:n vuoden ikänsä johdosta. Maassa jossa keskimääräinen elinikä on puolet vähemmän, herra Chirwa tietää eläneensä. Hänellä on myös hyvä syy taistella paremman huomisen puolesta: vanhus on menettänyt aidsin vuoksi seitsemän lastaan ja hänen pihapiiriinsä jäi 34 orpoa lastenlasta. Herra Chirwa sanoi, ettei koskaan voisi korvata menetettyjä vanhempia mutta uskoi koulun tuovan lapsille mahdollisuuden. Me tiedämme, että asiat voivat muuttua paremmaksi.

Parilla prosentilla maailmamme varallisuudesta saataisiin puhdasta vettä, ruokaa, perusterveydenhuoltoa ja koulutusta kaikille. Keinojakin on: globaalitaloutta on säänneltävä siten, että myös kehitysmaat hyötyvät kaupan rahavirroista. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi köyhien maiden vientitullien laskemista ja reilun kaupan kehittämistä. Myös raskaita velkataakkoja on annettava anteeksi kunhan kestävän kehityksen ponnisteluihin ja demokratisoitumiseen voidaan sitoutua.

Entä kehitysyhteistyö? Myös sen on kehityttävä kohti vuorovaikutuksellista kumppanuutta. Ihmisiä on tuettava auttamaan itse itseään. Tässä onnistuminen vaatii molemminpuolista oppimista ja kunnioitusta. Peiliin katsominen on tärkeää myös lastemme turvallisuuden ja ympäristön vuoksi. Oma ekologinen jalanjälkemme on sietämättömän syvä – Kulutamme planeettaamme keskimäärin 50 kertaisesti verrattuna kehitysmaiden kansalaisiin.

Suomi ei voi ylpeillä kehitysyhteistyömäärärahoillaan. Hidas muutos parempaan on näköpiirissä mutta kansa toivoisi määrätietoisempaa ponnistelua. Viesti on selkeä sekä kaduilla, että kansalaisjärjestöjen ruohonjuuritason työssä.

YK on asettanut Vuosituhattavoitteet (Millenium Development Goals) jotka tarjoavat hallituksille yhteisesti sovitun toimintaohjelman aikatauluineen. Meitä kansalaisia nämä teesit auttavat ymmärtämään kehitysyhteistyön toimivia periaatteita. Keskeisin julistuksen sisällöistä on tavoite puolittaa äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten lukumäärä vuoteen 2015 mennessä. Tiedämme jo, että monissa yhteisöissä ajatus jää unelmaksi, mutta yhtä hyvin tiedämme, että lukuisten ihmisten sietämätön köyhyys muuttuu siedettäväksi. Erityisen haasteen Vuosituhattavoitteet antavat väestöohjelmille, onhan maailmassamme tänään nuoria enemmän kuin koskaan.

En unohda thaimaalaiskylän äitejä jotka käynnistivät pienluotolla silkintuotannon. He tulivat päivittäin koolle ja muuttivat koko yhteisönsä tulevaisuuden. Erityisen ylpeinä he esittelivät kylän keskelle pystytettyä liitutaulua koristeellisissa kehyksissään: tauluun oli kirjattu jokaisen perheen pienlaina takaisinmaksuerineen. Samaa arvokkuutta ja uskoa muutokseen tavoitan Bolivian Altiplanon ylängöiltä intiaaninaisten ryhmästä. Sitoutuminen ja lasten tulevaisuuden puolesta taisteleminen teki lainanmaksustakin pyhän toimituksen.

Meillä on paljon opittavaa täällä tehokkuuden ja nopean ajan viidakossa. Vaurauden keskellä oma köyhyytemme näkyy usein pahoinvointina – kun kaikkea on liikaa ei millään ole merkitystä. Puutetta löytyy jokaisesta maailmankolkasta mutta oma sudenkuoppamme saattaa olla siinä, että täällä onnellisuuden kehitysmaassa kadotamme elämästämme syvyyden ja merkityksen.

Koen, että katsellessani afrikkalaisperheen pihapiiriä löydän samassa näkökentässä kirkkaammin olennaisen – syntymästä kuolemaan. Ja usein juuri sen minkä oman elämäni täyteen ahdetuissa hetkissä olin jo haudannut. Siksi koen etuoikeutetuksi olla toivon silminnäkijä.