Elämänkokemus viittaa historiaan ja menneestä ammennettuun viisauteen. Tämä arjessa olennainen osaaminen on työelämässä usein aliarvostettua ja katoaa helposti ikuisen nuoruuden ihannointiin. Vielä traagisemmin kadotamme silti oman Elämän Kokemuksemme – tietoisuuden siitä, että olemme tänään elossa ja ainutlaatuisia.

Tutkimusten mukaan länsimaisista ihmisistä kaksi prosenttia on läsnä tässä hetkessä, kun loput haikailevat menneeseen tai tulevaan. Neurologit puhuvat ”Aistillisen Hyvän Elämän” merkityksestä. Tässä yhteydessä ei tarkoiteta niinkään mielihyvän metsästämistä, vaan aistien välittämää moniulotteista ja jatkuvasti päivittyvää kuvaa maailmastamme. Koen, että median tarjoilema informaatiotulva ja tehokkuusajattelun tuputtama kiire edustavat vastakkaista ja riistävät meiltä huomaamattamme kyvyn olla läsnä ja totta.

Aistillinen Hyvä Elämä merkitsee ainakin minulle hitautta ja viipymistä; siis arvoja, jotka yllättäen ovatkin ajassamme radikaaleja. Kiire ei synny sattumalta vaan kertoo omista valinnoistamme tai kyvyttömyydestämme siirtää arvot

käytäntöön. Tuottamaton ja tehoton aika on ikään kuin varastettava ja merkittävä kalenteriin mitä merkillisemmin etuliittein: hiljaisuuden retriitti, think tank, karonkka tai ekskursio Valamoon…
Itse huomaan kiemurtelevani puhelimessa jos joku saa minut kiinni lorvailemasta ja saman tien kuulen selitteleväni sävellysprosessin hankaluutta. Ihailen ihmisiä jotka löytävät merkityssyvyyksiä ja rauhaa arkeensa yksinkertaisista asioista. Puolisoni nauttii sienimetsistä tihkusateella kun minä sinkoilen Botswanaan ja palaan päivitellen Afrikkalaisen elämänpiirin viipyilevää kauneutta. Tavoittelemme samaa, mutta omat harhautusliikkeeni

ovat toisinaan koomisen mutkikkaita.
Huijaanko siis aivojani tarjoilemalla elämästä tyystin toisenlaisen panoraaman? Kuumuus, tuoksut, valon kirkkaus ja ihmisten voimakas läsnäolo laukaisevat koodiston, jossa itsekäs Elämän Kokemukseni on mielekäs. Kenties itsepetosta mutta myös itsesuojelua ja missioiden kaupanpäällisenä kehittynyt selviytymismalli.

Pidän mainoslauseesta ”Elämä On”. Jos ohitamme liittymäkaupittelun ja markkinahaut slogan kuulostaa jopa sakraalilta ja zeniläiseltä. Aistillinen Hyvä Elämä On. Se ei ollut, tai tule olemaan, -vaan on. Ei kallista eikä halpaa, vaan on. Ei valmista eikä keskeneräistä, vaan on.

Olen kokeillut erilaisia rituaaleja katkaista kiireen ansa ja löytää tietoisempi tapa olla olemassa. Yleensä pokkani pettää juuri valaistumisen kynnyksellä seistessäni pää alaspäin tai puuduttuani mumisten lootusasentoon.
Toistaiseksi toimivin ratkaisu on sukeltaminen; hitaat liikkeet, hiljaisuus ja tasainen hengitys joka visualisoituu kupliksi yläpuolella. Marinoituneet aivoni huokuvat

kiitollisuutta vedenalaisen maailman kauneudessa; poppari viihtyy paremmin pinnan alla kuin pinnalla.

Sain terveiset vanhalta ystävältäni herra Chirwalta Malawista. Hän on elossa. Se on uutinen sillä mies on 85-vuotias maassa jossa keskimääräinen elinikä on alle neljänkymmenen. Elämäkään ei ole ollut helpoimmasta päästä; AIDS < on vienyt herra Chirwalta seitsemän lasta ja nyt pihapiirissä on huollettavana 34 orpoa lastenlasta.

Jääkaappini ovessa on valokuva jossa kaulailemme hymyillen Chirwan kotimökin edustalla. Hänen olemuksensa muistuttaa sinnikkyydestä, vahvasta tahdosta ja tarkoituksesta. Muistan kuinka herra Chirwa saattoi pojanpoikaansa kouluun ja kertoi ylpeänä kuinka nämä lapset tulisivat selviämään paremmin.

Omat vanhempani ovat jo edesmenneitä mutta tiedän heidän unelmoineen samasta: että jälkipolvien elämä olisi hyvää. Se lienee vanhemmuuden yksinkertainen missio jonka sisäistämiseen ei juuri konsultteja tai powerpointteja tarvita. Silti koen, että annamme länsimaisen hyvinvointimme keskellä usein työllemme enemmän kuin lapsillemme tai itsellemme. Uhrilahjasta muodostuu kavala ansa. Tästä kertoo mielestäni se nimetön tunne takaraivossa joka muistuttaa, että kuoleman tai sairastumisen äärellä joudun tarkistamaan arvomaailmaani perusteellisesti. Ehkä puhun omantunnon äänestä jonka onnistuneesti kätken kiireellisempien asioiden tieltä.

Kysymys arvomaailmasta ei ole kirjanoppineiden tai vuosikertomusten etuoikeutta. Se ei liioin ole teologien, psykiatrien eikä varsinkaan meidän pseudopsykologeina esiintyvien puoskareiden valtakunta. Arvomaailma on uskollisuutta sille perimässämme sisäistetylle viisaudelle, elämänkokemukselle ja oikeudenmukaisuudelle jonka läsnäolon tiedostamme seistessämme seinää vasten.

Kyse on siis arkisesta aarteesta jonka hautaamme huomaamatta yhä uudelleen. Vapahtaja teki vedestä viiniä. Minä huomaan toimivani arjessa vaivihkaa päinvastoin ja taion vahvuudet laimeiksi. Antimidas.

Olemme ajassamme taitavia vakuuttamaan hyvinvointia ranskalaisin viivoin mutta hämärän tullen kutsuu sikiöasento siivouskomerossa.

Meitä on lopulta vain yhdenlaisia. Rikkirevittyinä tai onnea säteillen, arkea paeten tai sitä janoten, köyhyyden ahavoittamina tai yltäkylläisyyden turruttamina. Meitä on lopulta vain yhdenlaisia – mielekkyyden ja rauhan etsijöitä.
Kuten niin monet meistä, olen uupunut tyhjiin sanoihin. Tahdon uskoa enemmän täyteen hiljaisuuteen. Sellaiseen jossa pysähdymme olennaisen äärelle vaiti -ilman oikeassa olemisen väkivaltaa.

Viimeisen viidentoista vuoden aikana maailmani kuva on koostunut pirstaleista Afrikkaa, Aasiaa, latinalaista Amerikkaa ja pohjoisen paratiiseja. Ei tarvitse matkustaa oppiakseen, että teemme toisillemme julman vääryyden. Maailman kolmen rikkaimman ihmisen yhteenlaskettu

omaisuus on enemmän kuin 600:n miljoonan köyhimmän yhteinen bruttokansantuote. Jopa jokaista eurooppalaista lehmää tuetaan päivittäin kahdella eurolla kun samaan aikaan yli miljardi ihmistä joutuu tulemaan toimeen alle eurolla päivässä – heistä suurin osa on naisia. Samoja naisia joiden tiedämme olevan myös kestävän kehityksen avainasemassa jos heille annetaan mahdollisuus valintoihin.
Meille neuvoloiden ja sosiaaliturvan luvatussa maassa on vaikeaa ymmärtää, että nainen minuutissa menehtyy raskauden komplikaatiohin – kolme lentokoneellista äitejä tänään. Afrikkalaisessa kylässä ei ole harvinaista, että äiti hyvästelee perheensä lähtiessään synnyttämään.Samaan aikaan neljätoista ihmistä minuutissa saa hiv-tartunnan. Maailman 43 miljoonasta hiv-positiivisesta 30 miljoonaa asuu Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa. Olosuhteissa joissa laajennettu perhe ja yhteisö muodostavat usein ainoan turvaverkon.

Tämä yhteisvastuun perimä on ratkaisevan tärkeä, mutta toimeentulon äärirajoilla rakenteet ovat lujilla miljoonien aids-orpojen elättämisessä työkykyisten kaatuessa.

Tapasin taannoin Malawissa herra Chirwan; hän on väkevä vanhus joka nauttii kylänsä kunnioitusta jo pelkästään yli 80:n vuoden ikänsä johdosta. Maassa jossa keskimääräinen elinikä on puolet vähemmän, herra Chirwa tietää eläneensä. Hänellä on myös hyvä syy taistella paremman huomisen puolesta: vanhus on menettänyt aidsin vuoksi seitsemän lastaan ja hänen pihapiiriinsä jäi 34 orpoa lastenlasta. Herra Chirwa sanoi, ettei koskaan voisi korvata menetettyjä vanhempia mutta uskoi koulun tuovan lapsille mahdollisuuden. Me tiedämme, että asiat voivat muuttua paremmaksi.

Parilla prosentilla maailmamme varallisuudesta saataisiin puhdasta vettä, ruokaa, perusterveydenhuoltoa ja koulutusta kaikille. Keinojakin on: globaalitaloutta on säänneltävä siten, että myös kehitysmaat hyötyvät kaupan rahavirroista. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi köyhien maiden vientitullien laskemista ja reilun kaupan kehittämistä. Myös raskaita velkataakkoja on annettava anteeksi kunhan kestävän kehityksen ponnisteluihin ja demokratisoitumiseen voidaan sitoutua.

Entä kehitysyhteistyö? Myös sen on kehityttävä kohti vuorovaikutuksellista kumppanuutta. Ihmisiä on tuettava auttamaan itse itseään. Tässä onnistuminen vaatii molemminpuolista oppimista ja kunnioitusta. Peiliin katsominen on tärkeää myös lastemme turvallisuuden ja ympäristön vuoksi. Oma ekologinen jalanjälkemme on sietämättömän syvä – Kulutamme planeettaamme keskimäärin 50 kertaisesti verrattuna kehitysmaiden kansalaisiin.

Suomi ei voi ylpeillä kehitysyhteistyömäärärahoillaan. Hidas muutos parempaan on näköpiirissä mutta kansa toivoisi määrätietoisempaa ponnistelua. Viesti on selkeä sekä kaduilla, että kansalaisjärjestöjen ruohonjuuritason työssä.

YK on asettanut Vuosituhattavoitteet (Millenium Development Goals) jotka tarjoavat hallituksille yhteisesti sovitun toimintaohjelman aikatauluineen. Meitä kansalaisia nämä teesit auttavat ymmärtämään kehitysyhteistyön toimivia periaatteita. Keskeisin julistuksen sisällöistä on tavoite puolittaa äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten lukumäärä vuoteen 2015 mennessä. Tiedämme jo, että monissa yhteisöissä ajatus jää unelmaksi, mutta yhtä hyvin tiedämme, että lukuisten ihmisten sietämätön köyhyys muuttuu siedettäväksi. Erityisen haasteen Vuosituhattavoitteet antavat väestöohjelmille, onhan maailmassamme tänään nuoria enemmän kuin koskaan.

En unohda thaimaalaiskylän äitejä jotka käynnistivät pienluotolla silkintuotannon. He tulivat päivittäin koolle ja muuttivat koko yhteisönsä tulevaisuuden. Erityisen ylpeinä he esittelivät kylän keskelle pystytettyä liitutaulua koristeellisissa kehyksissään: tauluun oli kirjattu jokaisen perheen pienlaina takaisinmaksuerineen. Samaa arvokkuutta ja uskoa muutokseen tavoitan Bolivian Altiplanon ylängöiltä intiaaninaisten ryhmästä. Sitoutuminen ja lasten tulevaisuuden puolesta taisteleminen teki lainanmaksustakin pyhän toimituksen.

Meillä on paljon opittavaa täällä tehokkuuden ja nopean ajan viidakossa. Vaurauden keskellä oma köyhyytemme näkyy usein pahoinvointina – kun kaikkea on liikaa ei millään ole merkitystä. Puutetta löytyy jokaisesta maailmankolkasta mutta oma sudenkuoppamme saattaa olla siinä, että täällä onnellisuuden kehitysmaassa kadotamme elämästämme syvyyden ja merkityksen.

Koen, että katsellessani afrikkalaisperheen pihapiiriä löydän samassa näkökentässä kirkkaammin olennaisen – syntymästä kuolemaan. Ja usein juuri sen minkä oman elämäni täyteen ahdetuissa hetkissä olin jo haudannut. Siksi koen etuoikeutetuksi olla toivon silminnäkijä.

Sri Lankan Hambantotassa kohtasin ryhmän naisia lapioimassa punaista maata muotteihin. He olivat tehneet kotipihallaan tiiliä kymmenen vuoden ajan. Nämä perheenäidit rahoittivat materiaalit pienluotoilla, maksoivat velat pois ja loivat itselleen kestävän elinkeinon. Alueella jossa Tsunami repi kymmeniä tuhansia koteja, tiilet ovat tarpeen.

Koillis-Thaimaassa hämmästelin kylää joka oli vuosia edellä naapuriyhteisöistään. Taloissa oli muuratut lattiat ja monsuuninkestävät rakenteet. Kylässä toimi klinikka ja koulu. Syylliset hyvinvointiin löysin pihakatoksesta jossa naisryhmä kasvatti silkkitoukkia ja tuotti luomukangasta. Yhteisön ehdoton ylpeydenaihe oli suuri liitutaulu johon kirjattiin perheiden pienluotot käyttökohteineen ja takaisinmaksuerineen.

Boliviassa Altiplanon ylängöllä sain seurata kuinka intiaaninaiset maksoivat ylpeinä takasin luottojensa kuukausieriä. Rouvat kertoivat takaavansa toistensa lainat koska kyse on koko kylän hyvinvoinnista. Köyhät naiset maksavat velkansa takaisin. Tämän tietävät muutkin kuin pienluottojen isähahmo Mohammad Yunus tai Grameen-pankki. Minua koskettaa silti eniten tuo muutosvoima jota meidän hyväosaisten on mahdotonta sisäistää: kun ihminen saa mahdollisuuden keskelle toivottomuutta muuttuu jotain ratkaisevaa koko ihmisyydessä. Voimavarat eivät enää kulu ainoastaan hengissä selviämiseen reaaliajassa , sen sijaan kuvaan astuvat valinnat, lasten koulutus, terveydenhuolto ja yhteisön tulevaisuus.

Omaan elämääni lottovoitto toisi kuluttamista ja luultavasti yhä yksilökeskeisempää turhaumaa; ihmisoikeuksiani tai kokemustani elämän mielekkyydestä raha tuskin vavisuttaisi.

Verokalenterien potretit pohatoista vakuuttivat entisestään – että osasikin olla murheellisen näköistä ryhmää. Annuiteettiasuntolainani kalpenevat sen muutoksen seuraavaan perheeseen. Ja jälleen kirjanpito on juhlapöydässä kunniapaikalla: jokainen ayshire nimeltä mainiten.

Luennoidessani suomalaisessa yritysmaailmassa huomaan, että pinnan alla kuohuu yllättävän paljon tahtoa konkreettiseen ja pitkäjänteiseen vastuuseen kehitysmaiden tulevaisuudesta. Tarttumapinta ei löydy uutisvirrasta jossa kehitysyhteistyön mahdollisuudet nollataan yhä uudelleen ”huono uutinen on hyvä juttu”- periaatteella. Kansa on turrutettu kasvottomilla tilastoilla jotka rohkaisevat enää asettumaan sikiöasentoon suihkun lattialle. Peli on pelattu – pelastautukoon ken voi….

Sama kansa turhautuu vuosikertomuksiensa arvomaailmalistoihin. Ranskalaiset viivat jäävät pakkopullaksi vaikka arvot käytiin oikein Haikossa tekemässä. Jossain solumuistissamme saatamme vielä aavistaa, että tarvitsemme missioita ja yhteistä vastuuta muussakin kuin kullan vuolemisessa. Yksilökeskeisyys on pettävä sairaus, ja henkinen hyvinvointi neljän seinän turvaverkossa absurdi ajatus.

Pienluottojen tarinat ja naisten rooli kestävän kehityksen avaintoimijoina, nousevat ymmärrettäväksi puheeksi muutosvoimasta jossa mukana oleminen on paitsi innostavaa myös palkitsevaa. Lupaan, että voit paremmin tehdessäsi hyvää.

Takuulla.

Tai rahat takaisin…

Ettäkö musiikista on kapina kateissa. Puppua. Jos kauneus on katsojan silmissä, niin laulujen osalta sisseys on korvissa – tai niiden välissä. Tämä on vähän kuin katutappelussa jossa pelottavin vastustaja ei suinkaan ole se joka rynnistää nyrkit edellä hosuen vaan se joka tulee lantio edellä ja asenteella. Lastenlaululla saa pahaa jälkeä aikaan.

Aikoinaan puhuttiin salakavalasta piiloviestinnästä jossa elokuvan väliin leikattiin nanosekunnin mittainen kuva kuplivasta juomasta; katsoja ei ehtinyt tajuta mitä tapahtui mutta löysi itsensä baaritiskiltä. Ostoskeskuksissa ilmastointiin ohjattu kanelintuoksu sai ihmiset ryntäämään pullapuotiin. Nyt on kyse harjoitteesta jolla teet itsestäsi pirullisen kapinallisen mutta vältyt tuomioilta.

Alkuvalmisteluihin tarvitset vanhan laulukirjan muistin virkistämiseksi. Sellaisen joka löytyy kesämökin lipastosta tai työpaikkasi edustussaunasta. Palauta mieleesi liuta viattomia yhteishoilotuksia mutta älä laula. Sen sijaan kerää painetta ja säästä biisi oikeaan hetkeen.

Tilanne:
On se aika kuukaudesta jolloin vaimossasi tapahtuu Jekyll & Hyde ilmiö. Olet aiemmin jättänyt hienovaraisesti ”Elämää PMS-oireisen kanssa”- kirjan näkösälle mutta keskustelu ei vain rakennu. Hyökkäävämpi lähestyminen, jossa totesit naapurin dobermannin omaavan enemmän lempeyttä, ei toiminut liioin.
Ratkaisu:
keittiöveitsien lennellessä laula sitkeästi ”Viidestoista yö” – teosta. Laula koko matka poliklinikalle.

Tilanne:
Työtoverisi on sietämätön pelle joka ei osaa sulkea palavereissa puhelintaan. Hän tuijottaa silmiin orvon poron katseella ja on kuuntelevinaan mutta naputtaa pöydän alla tekstiviestiä.
Ratkaisu:
Osta megafoni ja kohota se huulillesi aina kun pellen luuri soi. ”Puhelinlangat laulaa”- toimii taatusti.

Tilanne:
Olet anopin kanssa kokemassa verkkoja. Virhe – mutta myöhäistä katua. Alkumatkan haaveilit kuinka napakan ankkurin hänestä saisi tai ovimaton tai leijan tai vieheen tai… Hymyilet ystävällisesti vaikka airoihin sotkeutui jo Nupposen verkot ja Marimekon kaulahuivi.
Ratkaisu:
Pue yllesi molemmat pelastusliivit, irroita tappi ja hyräile ”Mikki Hiiri merihädässä.” Viimeisten kuplien jälkeen toimii myös ”On hetki” tai ”Rakastan elämää.”

Tilanne:
Kummipojallasi on puberteetti. Akne märkii, ääni kiekuu ja hiukset rasvoittuvat. Pahinta on silti se yhteen ihmiseen pakkautunut yli-inhimillinen velttous. Tyyppi uppoaa sohvaan sipsien, sukkien ja Aku Ankkojen muodostamaan lammikkoon. Mikään ei kiinnosta ja läksyjä ei tullut.
Ratkaisu:
osta nokkahuilu ja ukulele. Perusta pojan kanssa bändi, buukkaa keikka sukulaistytön konfirmaatioon ja ota ohjelmistoon ”Kultainen nuoruus.”

Tilanne:
Olet jonottanut Lostariin liian kauan. Jonon ohi painelee pintaryhmää lurexeineen ja vippikortteineen. Tiedät toki, että täällä heterot ovat harvemmassa mutta kun on nämä polttarit….
Ratkaisu:
hanki tanakka humalatila tai teeskentele sellainen. Odota valomerkkiin ja hankkiudu yksin jääneen elviksen viereen. Sano, että on pakko syleillä. Ota tiukka ote ja hyräile korvaan itkunsekainen ”Vanhoja poikia viiksekkäitä.”

Tilanne:
Elämänkumppanisi kiroaa muut autoilijat, huutelee pyöräilijöille ja ohittaa torvea soittaen vaikka ruumisauton. Hänen mielestään liikennesuunnittelijat, parkkipirkot ja poliisit ovat geenimuunneltuja ihmiskunnan vihollisia. Juuri kun ruuhka ja kiire ovat pahimmillaan sinivuokko pysäyttää teidät ja kutsuu kuskin papereineen takapenkille.
Ratkaisu:
Odotit tätä ja olet valmistautunut. Kaikki hansikaslokeron kasetit on äänitetty täyteen kolmen lastenlaulun luuppia: ”Aja hiljaa isi”,” ”Känkkäränkkä” ja ”Mörkö se lähti piiriin” takaavat loppumatkan tunnelman.

Tilanne:
Pöytähopeilla pröystäilevä puudelinkävelyttäjä on ottanut tavakseen päivitellä hoitamatonta pihaasi ja aidan hilseilevää maalia. Hän jaksaa vuosi vuodelta muistuttaa miehensä ylennyksistä ja jouluista Bahamalla. Kunnes kuulet saman miehen jääneen Karibialle.
Ratkaisu:
Soita Neumannille ja tilaa rouvan lohduksi Dingo juhannusbileisiin. Pyydä soittamaan ”Autiotalo” yhä uudelleen. Pukeudu itse Peppi Pitkätossuksi ja huikkaa yksinhuoltajan korvaan tasaisin väliajoin: ”Kaikki on vinksin vonksin!”

Mikko Kuustonen

Hyvän Tahdon Lähettiläs

Tammikuun hyytävässä viimassa vein intialaisen vieraani yleiseen saunaan. Hän kuunteli kiinnostuneena ohjeita kylpemiseen, päätyi pitämään pyyhettä ympärillään mutta seurasi avoimen uteliain mielin löylyyn. Käännekohta tapahtui vasta avannon äärellä.

Ystäväni katseli punakoina höyryäviä suomalaismiehiä jäähileiden seassa ja kysyi: ”Onko tämä totta?”

Suosikkisaunaani kuoli mies. Hän oli yli yhdeksänkymmenen ja intohimoisena kylpijänä käynyt samoissa löylyissä jo ennen syntymääni. Eräänä kauniina aamuna hän istui tovereineen lauteilla kertoen hilpeää tarinaa kun noutaja tuli. Mies vain kupsahti kesken lauseen. Saunassa oli myös lääkäri joka saattoi vain todeta ettei mitään ole tehtävissä. Vainaja nostettiin pesijänpenkille odottamaan Monosta – sitä maallisempaa noutajaa. Muiden kylpeminen jatkui hiukan hartain mielin. Tunnelmaa hämmensi hieman ulkomaalaisryhmä joka osui saunaan samaan aikaan läksiäisten kanssa; suomalaisen saunan väkevä maine sai lisää pontta.

Tämä pohjoinen kotimme on tuhansien järvien ja lähes kahden miljoonan saunan maa. Autojakin on kansallamme vain vähän enemmän kuin kylpytemppeleitä. Sauna ei siis ole lainkaan sopimaton ympäristö syntyä tai kuolla – päinvastoin.

Kalevalassa lauletaan:
”Tule nyt löylyhyn Jumala,
iso ilman lämpimähän
tekemähän terveyttä
rauhoa rakentamahan”

Sauna on siis hyvän huone. Paikka josta etsitään lepoa, rauhaa, puhtautta ja terveyttä. Se on liittynyt sukujemme käännekohtiin synnytysten, hautajaisten ja häiden kautta. Kylmässä talvessamme sauna on merkinnyt selviytymistä. Joulut ja juhannukset kruunataan kylpyseremonioin joissa perimä siirtyy sukupolvelta toiselle. Aikoinaan juhannusyö tunnettiin lemmenoston hetkenä: tietäjä tai puoskarieukko kylvetti naimattoman tyttölapsen yhdeksästä puusta tehdyllä vastalla ja valeli kolmesta lähteestä otetulla vedellä. Tehoa saatiin lisää upottamalla vihkisormus löylykiuluun.

Sauna ei silti ole suomalainen keksintö. Vastaavia virityksiä löytyy Alaskan eskimoiden historiasta, Pohjois-Amerikan intiaanikulttuureista ja jopa eteläisemmistä Mayojen perinnöstä. Perusajatus on ollut kaikilla sama; lämmittää maakuoppa-asumukset kiviröykkiöillä ja tulella. Intiaanien ”hikimajat” ovat jo lähellä oman saunamme ajatusta puhdistautumisen paikkoina.

Lähimmäksi tätä kulttuurisoppaa muistan päässeeni Göteborgilaisen hotellisaunan lauteilla muusikko Alex Acunan kanssa. Olimme levyttämässä tämän perulaissyntyisen virtuoosin kanssa ja useina iltoina päädyimme yhdessä manaamaan ruotsalaisten tehotonta pellekiuasta. Alex on intiaanisukua ja tehnyt huikean taipaleen Los Angelesin kautta musiikkimaailman huipulle. Kysyin häneltä Elviksestä jonka bändissä Alex oli soittanut: mies heitti löylyä, viipyi hetken hiljaa ja totesi: ”You know Mikko – Elvis was a fine man.”

Venäläistä saunaa eli baniaa on tutkittu eniten ja sen yhtymäkohdat suomalaiseen kylpemiseen ovat ilmeiset.
Mainio yksityiskohta löytyy mm. Katariina Suuren ohjeistuksesta Pietarin yhteissaunoihin : hallitsijatar piti miesten ja naisten ilkosillaan kylpemistä sopimattomana mutta salli poikkeuksen ”taiteilijoille jotka näin halusivat parantaa luomisvoimaansa.” Artistirintama laajeni perimätiedon mukaan käskytyksellä uusiin mittasuhteisiin.

Taannoin istuin Tamminiemen saunan terassilla ja toivoin, että seinät osaisivat puhua. Kuinka monta poliittisesti ja historiallisesti ratkaisevaa keskustelua urhomme näissä löylyissä kävivätkään. Samaa olen pohtinut pankkien, järjestöjen, lähetystöjen ja yritysten pompööseissä edustussaunoissa.
Sopimusta on vaikea sinetöidä alle sadan asteen lämpötilassa.

Suomalaista saunaa ihmettelevä kansainvälinen sivusto oli tehnyt painovirheen joka osui tähän ytimeen: siellä valtakuntamme päälehti esiintyi nimellä Helsingin Saunomat.

Muutamia vuosia sitten osuin New Yorkissa hotellin avajaisjuhliin. Pilvenpiirtäjän katolle oli suomalaisin voimin pystytetty saunateltta ja paikallinen kutsuvierasjoukko pällisteli löylytettynä ja pyyhkeisiin käärittyinä Manhattanin valomerta. Yritin turhaan vakuutella, että meille tämä on aivan arkipäiväistä. Sattumalta paikalle osui myös ystäväpariskuntani joka oli päättänyt avioitua samalla katolla. Hääseremonia New Yorkin kattoterassilla vastojen loiskeessa. Eipä huono valinta.

Tärkeintä meille lienee kuitenkin saunan yksityisyys ja rauha. Muutamissa tilaisuuksissa olen pyytänyt suomalaisia kuvaamaan tilanteen jossa he kokevat olevansa aidosti totta ja onnellisia. Useimmat löytävät itsenä kesämökkiensä rantasaunoilta ja mieluiten kaukana kaikesta, vailla sähköä tai juoksevaa vettä. Unelma on siis palata ajassa taaksepäin ja pysähtyä olennaisen äärelle. Maailmaan joka olisi mahdollinen mutta johon löydämme liian harvoin.

Toisinaan huomaan mutisevani lauteilla Reinhold Niebuhrin tyyneysrukouksen kappaletta:

”Jumala suokoon minulle tyyneyttä
hyväksyä asiat joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa mitkä voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan”

Teksti on toimivaa saunafilosofiaa. Toiset kirjoittavat meditaatiosta ja zeniläisestä hetken tiedostamisesta. Me menemme saunaan. Hiljaisuuden retriittinä sauna on mielestäni parhaimmillaan ja kiireessä kylpeminen on syntiä. Mutta tämä on vain itsekäs näkökulma. Naapurini opetti minulle tänään toisenlaisen katsannon. Hänen saunaremonttinsa on loppupuolella ja kohtasin miehen pihalla kaakelipino sylissään. Hän kertoi hankkineensa lauteiden alle löylynkestävät kaiuttimet: ”Latinorytmit sopivat saunaan” mies totesi ”Kunnon löylyt ja ticotico!”

Helsingin Sanomat 21.1.2007 Sunnuntaidebatti

Suomalainen musiikkivienti on vuosituhannen vaihteesta kasvanut neljänkymmenen prosentin vuosivauhdilla ja artistimme menestyvät maailmalla ansiokkaasti ja monipuolisesti. Luovasta työstä saa leipänsä yli satatuhatta suomalaista ja mikäli muun Euroopan kehitykseen ja laajaan koulutuspanostukseemme on luottaminen, ala on vankassa nosteessa. Jos tahdomme pysyä juoksussa mukana ja iloita jatkossakin täkäläisten taitajien tahkoamasta tuotosta ja kunniasta, on tekijänoikeuksien verotus nykyaikaistettava. Suomeen on saatava edistyksellinen ja kannustava tekijänoikeustulojen verotusmalli joka takaa luovan työn mahdollisuudet myös tulevaisuudessa.

Nykykäytännöllä uhkakuvaksi muodostuu menestyvien lauluntekijöiden hakeutuminen ulkomaisten tekijänoikeusjärjestöjen asiakkaiksi ja veropakolaisuus formulamalliin.

Musiikintekijöiden etujärjestöt ovat helmikuussa luovuttaneet suomalaisen musiikkiviennin strategiasuunnitelman pääministeri Vanhaselle ja korostaneet yhteistä kantaansa tekijänoikeusverotuksen ajanmukaistamiseksi.

Tekijänoikeuksista kertyy musiikin saralla tuottoa säveltäjille sanoittajille ja sovittajille. Tuloa syntyy silloin kun teoksia myydään, soitetaan radiossa ja tv:ssä tai esitetään
muuten julkisesti esimerkiksi konserteissa Suomessa tai ulkomailla. Kyse on kaupallisilta tahoilta ja viennistä kerättävistä tuotoista eikä esim. taiteilija-apurahoista.

Oma toimeentuloni on pääosin muodostunut näistä Teoston valvomista ja keräämistä korvauksista vuosien aikana. Sen sijaan eläkettä ei ole kertynyt, vaikka olen maksanut jokaisesta teostokakusta puolet valtiolle. Verotusjärjestelmämme ei anna tekijälle muuta mahdollisuutta kuin maksaa normaali tulovero tekijänoikeustuotoista. Näitä tuloja ei Suomessa voi ohjata rahastolle tai yritykselle lukuun ottamatta pientä kustannusoikeuksien siivua. Lapseni tosin tulevat aikanaan maksamaan isänsä tekijänoikeuspalkkioista vain kohtuullista pääomaveroa, mutta tämä autuus koittaa vasta kun heistä on tullut edesmenneen popparin perikunta.

Vapaana taiteilijana en ole koskaan työtön – palkaton saatan ollakin. Jos hakisin työttömyyskorvausta jäisivät tekijänoikeustulot ansiosidonnaisuuksien osalta huomioimatta, mutta muun sosiaaliturvan osalta yhteiskunta muistaa jokaisen tienatun sentin ja tekee vähennykset raskaamman mukaan.

Nautin työstäni ja olen onnellinen voidessani elää luovien ja innostavien yhteisöjen keskellä. Toimiva bändi kelpaisi työyhteisömalliksi mihin tahansa firmaan: vierustoverin ammattitaidon ja persoonallisen lahjakkuuden kunnioittaminen, tilan antaminen ja taito kuunnella, ovat arvoja joita yksilökeskeisen ura-ajattelun pyörteissä kaivataan. Uskon lujasti suomalaiseen kulttuuriosaamiseen ja omaperäisyyteen. Neljännesvuosisadan kokemuksella tiedän myös, että populaarikulttuuriin kuuluvat nopeat ja voimakkaat vaihtelut joiden keskellä artistin on mahdotonta tietää milloin hänen huippukautensa koittaa tai päättyy. Jälkeenpäin menestys näkyy tekijänoikeuksien rankkoina verotuspiikkeinä sillä tulokertymät pitkistä projekteista osuvat usein lyhyelle jaksolle. Lukuisat menestyneet ja ammattitaitoiset bändit ovat kolistelleet pommisuojissaan vuositolkulla ennekuin joku on avannut oven. Nuoruuden innolla ja suurin odotuksin ilmaiskeikatkin kääntyvät voitoksi, mutta yritystermein puhuttaisiin tuotekehittelystä ja tappiollisista tilikausista joita myöhemmällä tuotolla kompensoidaan. Meillä artisti maksaa.

Kollegani teki onnistuneen kansainvälisen hitin. Hän kokee pitkän työn kulminoituvan teokseen jolla unelmasta tuli totta.
Rahallinen tuotto osui yhdelle vuodelle jolloin verottaja vei elämäntyöstä puolet. Tämähän ei ole verokarhun vika vaan lainsäätäjän. Tappio sen sijaan on taiteilijan.

Olisi pitänyt ryhtyä kuulantyöntäjäksi; urheilijat nimittäin ovat hoitaneet raha-asiansa hyvin. Jokainen mörssäri tai moukarinheittäjä saa rahastoida tulojaan huippujaksoilta, vähentää sujuvasti kulujaan ja nauttia kohtuuverotuksesta vielä akillesjännettä parannellessaankin.

Hyvä vaihtoehto olisi myös ryhtyä ruotsalaiseksi sillä sikäläinen tekijänoikeusjärjestö Stim voi maksaa tilitykset kokonaisuudessaan tekijän omistamalle yritykselle. Ruotsalaistaiteilijalle on mahdollista myös jakauttaa tai säätiöittää tulojaan. Irlannissa tekijänoikeustuloja ei veroteta lainkaan ja Isossa Britanniassakin vain kohtuudella porrastaen.

Suomalainen verotuskäytäntö tekee pitkäjänteisen työskentelyn tai verosuunnittelun taiteilijalle raskaaksi. Kansainväliseen kilpailukykyyn tällä on luonnollisesti heijastuksensa kun vauhdilla kehittyvä ubiikkiyhteiskunta luo yhä enemmän odotuksia sisällöntuottajille. Lainsäädännön näköalattomuus voi surullisimmillaan johtaa siihen, että olemme loppupelissä valtioinemme häviäjiä.

Musiikkiteollisuudelle vientitoivona on keskeistä, että alaa myös kohdellaan teollisuutena. Tämä tarkoittaa mahdollisuutta yhtiöittää tekijän toiminta eli luoda yritystoimintaa tekijänoikeuksien ympärille, mikä on kuitenkin mahdollista kaikkien muiden immateriaalioikeuksien kohdalla. Yksinomaan luonnollisen henkilön verotukseen perustuvalla tekijänoikeusmallilla ei ole tulevaisuutta. Ruotsi on pienestä koostaan huolimatta maailman kolmanneksi suurin musiikintuottaja. Lisäksi Ruotsin musiikkiteollisuuden kokonaistuotoista 80 % syntyy tekijänoikeuksista. Sen lisäksi, että alaan on satsattu monin eri tavoin on merkittävää, että tekijänoikeuskorvauksia voidaan laskuttaa yhtiöihin. Tämä lisää investointeja ja kasvattaa toimintaa entisestään.

Toinen valtiovarainministerimme Ulla-Maj Wideroos on luvannut jo viime vuoden elokuussa perustaa ministeriöiden välisen työryhmän selvittämään tekijänoikeusverotuksen uudistamista,myös mutta sen koommin asiasta ei ole kuulunut. Sen sijaan merkittävän pohjoismaisen musiikkikustantamon johtaja Ben Malén on todennut verotuskäytäntömme nousevan jo jarruksi yhteistyölle : ”Suomalaisen tekijän on saatava kustantajaltaan kaksinkertainen palkkio ruotsalaiseen tekijään verrattuna, jotta taloudellinen hyöty olisi tekijälle sama”, Malén toteaa.

Toimivia ja hyväksi havaittuja tekijänoikeusverotuksen malleja ovat ns. taiteilijaveromalli, jossa tekijänoikeuksiin kohdistuvien verojen katto on 25 %, sekä mahdollisuus rahastoida huippuvuosien elämäntyön tuloksia tai tulouttaa tekijänoikeudet täysimääräisinä yritykselle. Parhaimmillaan ajanmukainen verotusjärjestelmä voisi olla näiden yhdistelmä. Olisi perusteltua ja oikeudenmukaista, että myös sävellys-, sanoitus- tai sovitustyötä tekevä ihminen saisi ammatinharjoittajana oikeuden valita yrittäjyyden tai palkkatyön vaihtoehdoista.

Malli maksaisi valtiolle alkuvaiheessa neljä metriä moottoritietä mutta toisi hulppean väylän mahdollisuuksia ja työtä tullessaan.
Kun globalisaatio keikuttaa markkinoita on syytä kiinnittää erityistä huomiota sisältötuotannon ja luovan alan kehittymiseen. Paperitehtaiden tai kännykänkuoripajojen kylmä peli maksattaa julmaa hintaa eikä kukaan uskalla uusia investointeja kotimaiseen tuotantoteollisuuteen luvata.
Musiikkivienti avaa valoisampia näköaloja ja työtä monelle jos perusrakenteet luodaan terveeksi.
Rikas kulttuuriperimämme, oma kieli ja sen uudistuminen sekä korkeatasoinen ammatillisuus ovat pääomaa jota ei kiinailmiöllä ohiteta. Luovaa osaamista ei voi halpatuonnilla ulkoistaa.

Mikko Kuustonen
lauluntekijä