Sain terveiset vanhalta ystävältäni herra Chirwalta Malawista. Hän on elossa. Se on uutinen sillä mies on 85-vuotias maassa jossa keskimääräinen elinikä on alle neljänkymmenen. Elämäkään ei ole ollut helpoimmasta päästä; AIDS < on vienyt herra Chirwalta seitsemän lasta ja nyt pihapiirissä on huollettavana 34 orpoa lastenlasta.

Jääkaappini ovessa on valokuva jossa kaulailemme hymyillen Chirwan kotimökin edustalla. Hänen olemuksensa muistuttaa sinnikkyydestä, vahvasta tahdosta ja tarkoituksesta. Muistan kuinka herra Chirwa saattoi pojanpoikaansa kouluun ja kertoi ylpeänä kuinka nämä lapset tulisivat selviämään paremmin.

Omat vanhempani ovat jo edesmenneitä mutta tiedän heidän unelmoineen samasta: että jälkipolvien elämä olisi hyvää. Se lienee vanhemmuuden yksinkertainen missio jonka sisäistämiseen ei juuri konsultteja tai powerpointteja tarvita. Silti koen, että annamme länsimaisen hyvinvointimme keskellä usein työllemme enemmän kuin lapsillemme tai itsellemme. Uhrilahjasta muodostuu kavala ansa. Tästä kertoo mielestäni se nimetön tunne takaraivossa joka muistuttaa, että kuoleman tai sairastumisen äärellä joudun tarkistamaan arvomaailmaani perusteellisesti. Ehkä puhun omantunnon äänestä jonka onnistuneesti kätken kiireellisempien asioiden tieltä.

Kysymys arvomaailmasta ei ole kirjanoppineiden tai vuosikertomusten etuoikeutta. Se ei liioin ole teologien, psykiatrien eikä varsinkaan meidän pseudopsykologeina esiintyvien puoskareiden valtakunta. Arvomaailma on uskollisuutta sille perimässämme sisäistetylle viisaudelle, elämänkokemukselle ja oikeudenmukaisuudelle jonka läsnäolon tiedostamme seistessämme seinää vasten.

Kyse on siis arkisesta aarteesta jonka hautaamme huomaamatta yhä uudelleen. Vapahtaja teki vedestä viiniä. Minä huomaan toimivani arjessa vaivihkaa päinvastoin ja taion vahvuudet laimeiksi. Antimidas.

Olemme ajassamme taitavia vakuuttamaan hyvinvointia ranskalaisin viivoin mutta hämärän tullen kutsuu sikiöasento siivouskomerossa.